Pages

1 kommenttia

Sairaalabakteeri



Olen päässyt viettämään tämän kevään aikana muutaman yön ensiavun vuodepotilaana sairaalassa. Jokainen suomalainen hyötyisi vastaavasta kokemuksesta tavalla tai toisella. Elämä jatkaa kulkuaan sairaalan ovien ulkopuolella entiseen malliinsa, mutta rakennuksen sisällä eletään ihan omaa persoonallista arkea, jota tuskin löydät muualta.

Ensiavussa on turha salailla omaa elämäänsä. Intiimiys on täällä sana, jolla ei ole mitään merkitystä. Ei ole väliä kutiseeko sinulla peräreikä vai onko se ummessa, tieto on hetkessä kaikkien yhteistä omaisuutta. Päivystyksen sängyt on tungettu samaan ahtaaseen huoneeseen ja erotettu toisistaan verhoilla. Verhot heiluvat edestakaisin kuin taifuunin kourissa, jos ne on joku edes alun perin muistanut vetää eteesi. Muussa tapauksessa makoilet koko asiakaskunnan nähtävillä sängyssäsi.

Kuulet yön aikana koko epäonnisen suomalaisuuden kirjon yksityiskohtineen kaikkineen. Joku on pyörinyt portaita alas ja loukannut selkänsä. Toinen on lyönyt kaatuessaan päänsä katukiveykseen. Kolmannella on astmakohtaus ja neljäs ei vaan muuten saa henkeä. Penalla on taas kerran verensokerit sekaisin, koska hänellä ei ole varaa insuliiniin. Osaston keskellä makaa sydänkohtauksen saanut mummo, jolta kaikki hoitajat käyvät vuorotellen kysymässä nimeä ja muita tärkeitä asioita. Mummo ei muista henkilötunnustaan kertaakaan, mutta hoitajien äänekkään toiston jälkeen, osaston muut potilaat sen kyllä muistavat.

Hoitajia on laidasta laitaan, mutta aina liian vähän. Potilas, jolla on taju tallella, kaipaisi edes pientä tietoa omasta tilastaan, mutta informaatiota ei juuri ehditä jakamaan. Peittoa nöyrryin itse pyytämään vasta, kun olin kietoutunut takkiini sekä naapurisängyn tajuttomalta sedältä nappaamaani pyyhkeeseen ja palelin silti. Aamupalaa en uskaltanut edes kysyä.

Hoitajien porukkaan näyttää mahtuvan aina se hapannaama, jonka tielle ei haluaisi joutua edes kuoleman kielissä. Hapannaama tiuskii jokaiselle työkaverille ja potilaalle sekä epäilee sairaskertomuksia liioitelluiksi (mikä paljastaa jotain hyvin outoa hänestä itsestään: KUKA haluaisi vapaaehtoisesti viettää öitään tällaisessa paikassa potilaana?). Vain naapurisängyn dementoitunut mummo on riittävän rohkea osoittaakseen mieltään asiakaspalvelun laatua vastaan. ”Miksi olette niin ilkeitä minulle?”, kaikuu tuskaisena pienessä huoneessa tunnista toiseen. Mummo haluaa pois, takaisin kotiin. Kuule Sirkka, niin meistä jokainen haluaisi…

Todellisuudessa suurin osa hoitajista on kyllä olosuhteisiin nähden yllättävän ystävällisiä. Ammattiin on pakko olla jonkinasteinen kutsumus, jos sitä jaksaa tehdä irvistelemättä vuodesta toiseen. Jos nämä pari sairaalayötä eivät ole minussa mitään muuta muuttaneet, niin ainakin herättivät kunnioituksen hoitajien ammattikuntaa kohtaan. Kuinka moni teistä olisi valmis seisomaan keskellä yötä tuntemattoman kiljuvan mummon kanssa haisevassa vessassa ja suhtautua kärsivällisen ymmärtäväisesti siihen tosiasiaaan, että mummolla vain sattuu olemaan hidas peräsuoli. Haluaisitko ehkä väitellä Penan kanssa siitä, että saako hän lähteä insuliinishokissa kotiin, kun Kake odottaa? Kakehan on meille kaikille tuttu: hänen paskavaipat on vaihdettu puhtaisiin juuri edellisenä yönä samassa huoneessa…

1 kommenttia

Homo Sapiens

Työskennellessäni luokanopettajana alakoulussa pääsin elämässä ja arvovalinnoissa helpolla. Kasvatustyö suoritetaan tynnyrissä, jonka seinät muodostavat koti, uskonto, isänmaa, kauniit käytöstavat ja heteroseksuaalisuus. Naisella on pitkä tukka ja sievästi meikkiä, miehellä munat ja valta. Lapset kasvatetaan tytöiksi ja pojiksi, joiden sopii ajatella toisistaan tarttuvan sukupuolipöpöjä siihen asti, kunnes heteroseksuaalinen himo niiden riskin lopulta voittaa.

Keskiluokkainen ja tavallista enemmän Jeesukseen päin kallellaan oleva ystäväpiirini on myös aina tukenut tätä koulumaailmasta tuttua tynnyri-ilmiötä yksipuolisine arvomaailmoineen. Kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä en ollut esimerkiksi tavannut tietääkseni yhtään homoseksuaalia -paitsi ne maripaitaiset luokanopettajamiehet, joiden takapuoli on niin syvällä kaapissa, että ulottuu Narniaan asti.

Sitten aloitin nykyisen työni ja kaikki muuttui kertarysäyksellä: homoja alkoi tunkea esiin kuin sieniä sateella ja puolustusvoimien ylipäälliköksikin ehdotettiin homoseksuaalia! Opetan nuoria miehiä, joiden joukossa homoseksuaalisuus on tilastollisesti ajatellen kai keskimääräisen yleistä, mutta ennen kaikkea reippaan avoimesti esillä. Jouduin kurkistamaan viime syksynä tynnyristäni ulos ja toteamaan, että nyt olen elämässäni ennestään tuntemattomalla maaperällä. Kuitenkin sellaisella, johon olin valmis astumaan ennen kaikkea uteliaisuuttani.

Näen homoseksuaalisuuden mielenkiintoisena asiana, kuten yleensäkin kaikki asiat maailmassa, joista en vielä tiedä tarpeeksi. Olen kohdannut puolen vuoden sisään melkoisen liudan homoja ja opettanut jatkuvasti vähintään yhtä tai kahta heistä. Matkani tynnyristä ulos on sisältänyt paljon ajattelua, pohtimista ja yllätyksiä. Estyvästi ennakkoluuloinen en ole koskaan ollut, mutta toki käsitykseni homoseksuaaleista ovat perustuneet pääasiassa stereotypioihin -muuta havaintopohjaa, kun ei ole sinne tynnyriin ollut saatavilla. Mutta nyt on, mistä olen lapsellisen innoissani: Tutkin homoseksuaalisuutta kuin 5-vuotias karkkihyllyä, kaikki kiinnostaa ja kaikkea haluan maistaa.

Olen nähnyt syksyn aikana, kuinka kahden nuoren miehen välille roihahtaa unelmien rakkaustarina ja seurannut sitä kuukauden ajan romanttista henkeäni pidätellen. Olen joutunut myöntämään, että minä en ole näiden nuorten miesten joukossa a) lähellekään trendikkäin, b) parhaiten meikattu enkä edes c) naisellisin. Viskibassoni on usein myös kaksi oktaavia matalampi kuin näillä sointuvan pehmeästi puhuvilla miehenaluilla. Olen nähnyt mitä ihmeellisempiä vaatevalintoja, meikkaustyylejä, koruja ja käsilaukkuja. Kaikki sellaisia, mitä en aiemmin olisi ikinä kuvitellutkaan miehen päälle. Esiteltyäni koiranpennulleni työpaikkaani, se alkoi heti tämän jälkeen hyppimään uroskoirien selkään. Epäilin jo hetken homoseksuaalisuuden olevan niin voimakasta, että se tarttui koiraani...

Totta puhuen kyllä näiden kokemusteni myötä käsitykseni homoseksuaalisuudesta on muuttunut paljon stereotypioita valoisammaksi. Kukaan tapaamistani homoista ei ole kulkenut YMCA-tyylisissä nahkapuvuissa, eikä yrittänyt tunkea valtavaa kaluansa kesken oppitunnin toisen miehen persereikään. Kukaan ei ole myöskään ollut tyhmä tai yksinkertainen hihittelijä, eikä poikkeuksellisen pinnallinenkaan. Kenelläkään ei ole ollut pikkurilli pystyssä kahvikupista juodessa, eikä kukaan ole itkenyt luennoillani yhtään sen enempää kuin muutkaan nuoret miehet. Ikävä kyllä yhtään Brunoa ei ole kävellyt vastaani.

Sen sijaan opetettavani ovat olleet lähes poikkeuksetta fiksumpia ja kypsempiä kuin heteroikätoverinsa. Homojen kanssa on oikeasti hauska olla ja he hyväksyvät minut seuraansa aivan eri tavalla kuin heteropojat, jotka tuntuvat toistuvasti kavahtavan naiselle epätavallista suoruuttani ja jatkuvaa flirttiäni. Homojen kanssa on mukava ja helppo keskustella. Uudet tuttavuuteni ovat sitä paitsi suhtautuneet viattomaan uteliaisuuteeni äärimmäisen kärsivällisesti vastaten kaikkiin mieltäni vaivaaviin pienempiin ja suurempiin kysymyksiin koskien homoseksuaalisuutta. Olen pikkuhiljaa matkalla valaistukseen.

Puoli vuotta sitten en ollut koskaan nähnyt homoseksuaalia. Nyt olen jo suunnitellut vakavissani homojen kanssa kalsarikännibileitä, uskon heidän olevan siihen aivan loistavaa seuraa. Kyseisestä suunnitelmasta kuultuani äitini totesi aito järkytys ja syvä huoli äänessään isälleni: "Kuulitko? Se aikoo mennä kahdelle homolle yöksi!" Isä oli hiljaa ja kommentoimatta -ehkä kaappihomo hänessä huokaisi salaa.