Pages

1 kommenttia

Sairaalabakteeri



Olen päässyt viettämään tämän kevään aikana muutaman yön ensiavun vuodepotilaana sairaalassa. Jokainen suomalainen hyötyisi vastaavasta kokemuksesta tavalla tai toisella. Elämä jatkaa kulkuaan sairaalan ovien ulkopuolella entiseen malliinsa, mutta rakennuksen sisällä eletään ihan omaa persoonallista arkea, jota tuskin löydät muualta.

Ensiavussa on turha salailla omaa elämäänsä. Intiimiys on täällä sana, jolla ei ole mitään merkitystä. Ei ole väliä kutiseeko sinulla peräreikä vai onko se ummessa, tieto on hetkessä kaikkien yhteistä omaisuutta. Päivystyksen sängyt on tungettu samaan ahtaaseen huoneeseen ja erotettu toisistaan verhoilla. Verhot heiluvat edestakaisin kuin taifuunin kourissa, jos ne on joku edes alun perin muistanut vetää eteesi. Muussa tapauksessa makoilet koko asiakaskunnan nähtävillä sängyssäsi.

Kuulet yön aikana koko epäonnisen suomalaisuuden kirjon yksityiskohtineen kaikkineen. Joku on pyörinyt portaita alas ja loukannut selkänsä. Toinen on lyönyt kaatuessaan päänsä katukiveykseen. Kolmannella on astmakohtaus ja neljäs ei vaan muuten saa henkeä. Penalla on taas kerran verensokerit sekaisin, koska hänellä ei ole varaa insuliiniin. Osaston keskellä makaa sydänkohtauksen saanut mummo, jolta kaikki hoitajat käyvät vuorotellen kysymässä nimeä ja muita tärkeitä asioita. Mummo ei muista henkilötunnustaan kertaakaan, mutta hoitajien äänekkään toiston jälkeen, osaston muut potilaat sen kyllä muistavat.

Hoitajia on laidasta laitaan, mutta aina liian vähän. Potilas, jolla on taju tallella, kaipaisi edes pientä tietoa omasta tilastaan, mutta informaatiota ei juuri ehditä jakamaan. Peittoa nöyrryin itse pyytämään vasta, kun olin kietoutunut takkiini sekä naapurisängyn tajuttomalta sedältä nappaamaani pyyhkeeseen ja palelin silti. Aamupalaa en uskaltanut edes kysyä.

Hoitajien porukkaan näyttää mahtuvan aina se hapannaama, jonka tielle ei haluaisi joutua edes kuoleman kielissä. Hapannaama tiuskii jokaiselle työkaverille ja potilaalle sekä epäilee sairaskertomuksia liioitelluiksi (mikä paljastaa jotain hyvin outoa hänestä itsestään: KUKA haluaisi vapaaehtoisesti viettää öitään tällaisessa paikassa potilaana?). Vain naapurisängyn dementoitunut mummo on riittävän rohkea osoittaakseen mieltään asiakaspalvelun laatua vastaan. ”Miksi olette niin ilkeitä minulle?”, kaikuu tuskaisena pienessä huoneessa tunnista toiseen. Mummo haluaa pois, takaisin kotiin. Kuule Sirkka, niin meistä jokainen haluaisi…

Todellisuudessa suurin osa hoitajista on kyllä olosuhteisiin nähden yllättävän ystävällisiä. Ammattiin on pakko olla jonkinasteinen kutsumus, jos sitä jaksaa tehdä irvistelemättä vuodesta toiseen. Jos nämä pari sairaalayötä eivät ole minussa mitään muuta muuttaneet, niin ainakin herättivät kunnioituksen hoitajien ammattikuntaa kohtaan. Kuinka moni teistä olisi valmis seisomaan keskellä yötä tuntemattoman kiljuvan mummon kanssa haisevassa vessassa ja suhtautua kärsivällisen ymmärtäväisesti siihen tosiasiaaan, että mummolla vain sattuu olemaan hidas peräsuoli. Haluaisitko ehkä väitellä Penan kanssa siitä, että saako hän lähteä insuliinishokissa kotiin, kun Kake odottaa? Kakehan on meille kaikille tuttu: hänen paskavaipat on vaihdettu puhtaisiin juuri edellisenä yönä samassa huoneessa…